Parisuhdeaika.

                              

Miulla on välillä ihan suunnaton ikävä ja kaipuu parisuhdeajalle. Ajalle jossa on vain kaksi ihmistä, vain mies ja vaimo. Vain aikuisten juttuja. Vain aikaa jolloin miekin saan huomiota ja voin olla vastaanottavana osapuolena. Tässä nyt tätä kirjoittaessani koen valmiiksi jo suurta syyllisyyttä siitä kun edes ajattelen näin. Onko se väärin? Onko kohtuullista ajatella näin? Onko sallittua haluta sellaista aikaa?

Meiän elämässä ei oo viikolla mahdollista "karata" muutamaksi tunniksi illalla yhdessä vaikka leffaan tai syömään tai edes kauppareissulle kahden koska mies ei oo kotona. Viikonloppuisin taas en halua ottaa lapsilta pois aikaa isin kanssa sen takia että pääsisin itse nauttimaan useammin kahdenkeskisestä ajasta. 
Miehen kanssa usein puhutaan asiasta ja kummallakin olisi halu viettää enemmän hetkiä kahden. Koen että nyt kun lapset ei enää ole vauva-/taaperoiässä niin meiänkin ajatusmaailma alkaa tuosta aikakuplasta puhjeta ja huomataan että on ihan okei napata aikaa vanhemmille ja lapset ei siitä kärsi. Päinvastoin. Jotenkin sitä on viime vuosina tyytyny siihen että kerran vuodessa vietetty lapseton vuorokausi on ok. Nyt ajattelen toisin ja haluan enemmän. 

                               

Selvää toki on että lapsiperheessä arkea eletään pääasiassa lasten ehdoilla ja kaikki pyörii lasten ympärillä. Ollaan äiti ja isi 150%:sti. Niin kuuluukin olla. Mutta siinä samalla niin helposti unohtuu se perheen kantava kivipohja; mies ja vaimo, avioliitto, avoliitto mikä kenelläkin. Sen pohjalle on perustettu perhe. Miten käy loppupeleissä jos sitä peruspohjaa ei huolla ja hoida? Mistä ihmeestä saada enemmän aikaa hoitaa parisuhdetta? Siinäpä pohdittavaa varmaan aika monelle...

*anna*