Mitä lapsille kuuluu?

                                                

Ollaan eletty syksyä kaikenlaisten muutosten keskellä. Pikku hiljaa kaikki kuitenkin alkoi muuttua jo tutuksi rutiiniksi ja kaikki menee todella hienosti omalla painollaan tällä hetkellä. Arki aamut miulla ja lapsilla sujuu hyvin. Jokainen tietää aamulla mitä kuuluu tehdä ja ihanan omatoimisesti hommat hoituu ja aina ajoissa ollaan oltu tahoillamme siellä missä kuuluukin. Vuosien saatossa meistä on hioutunu ammattilaisia aamulähtöjen suhteen. 

Illat meillä kuluu kavereiden kanssa leikkien, läksyjä tehden, ulkoillen, koululaisen harrastuksen parissa...milloin missäkin. Viikonloput sitten touhutaan koko perheen voimin yhdessä.  

Jokainen lapsi lähtee aamuisin mielellään kouluun/päiväkotiin. Kaikilla on kivoja kavereita siellä ja ihanat aikuiset opettajana/hoitajina. Innolla aina päivän päätteeksi kaikki kertoo kuulumisia ja juttuja mitä on tehneet. Jokainen on tässä muutamassa kuukaudessa kasvanu ja kehittyny paljon. Välillä ihan pysähdyn kummastelemaan ja hämmästelemään mitä kaikkea onkaan taas opittu. Koululainen oppi kuin varkain lukemaan ja kirjoittamaan sekä sanomaan r:n oikein. Viskarilainen on oppinut kirjoittamaan nimiä ja uhmat ja kiukut on enemmänkin jo mennyttä. Kotitöistä hää on myös kovin kiinnostunu ja auttaa usein paljon. Kolme vee on selvästi kasvanu isoksi tytöksi ja on hyvin omatoiminen ja voimakastahtoinen. Hää on myös kovin huumorintajuinen hassuttelija. Ihania murusia kaikkia! 

Paljon oon puhunu myös siitä että nyt kun kaikki lapset on jo aika omatoimisia ja sillain isoja ettei enää oo vaippaikäistä tai sylissä kannettavia taaperoja niin nautin toisella tavalla tästä ajasta ja lasten jutuista. Tääkin aika lasten kanssa on tosi mahtavaa ja antoisaa. Keskustelut on jo toisella levelillä ja voidaan jutella jo aika isoistakin asioista. 

Vaikka tosin kaikki kinastelut ja väittelyt on myös sitten ihan eri tasolla kuin ihan pikkulapsi aikana. Ei ihan helpoimman kautta niistä aina selvitä. Sekin kuuluu asiaan ja tähän vaiheeseen elämässä. 

                             

Isi-ikävän kanssa viikottain kamppaillaan eikä ole yhtään viikkoa ettei sitä itkettäisi. Yleensä ikävä iskee lapsilla iltaisin ja silloin kiukutaan miulle enemmän. Kun sitten keskustellaan asiasta että mistä kenkä puristaa niin itkun seasta kuuluu usein sanat: "Miulla on isiä ikävä!" Se on sydäntä raastavaa joka kerta. Silloin saa itse tosissaan pidätellä omia tunteitaan, välillä ei vaan voi vaan sitten itketään kaikki. 

Miusta on tärkeetä että tunteet näytetään avoimesti, myös aikuisten. Jos itkettää niin sitten itketään. Ei siinä mitään pahaa oo. Meillä kyllä on aina oltu avoimia kaikkien tunteiden suhteen ja niitä meillä kaikki näyttää estoitta. Kun meillä rakastetaan niin rakastetaan täysillä ja kun ollaan vihaisia niin ollaan sitäkin täysillä. Aina kuitenkin asiat puhumalla selvitetään ja perustellaan ja keskustellaan oikeasta ja väärästä käytöksestä. 

Ollaan pyritty kasvattamaan lapsista sosiaalisia ja avoimia ja tällä hetkellä koetaan että tässä ollaan onnistuttu hyvin. Alku taipaleella tosin vasta ollaan mutta uskon että hyvään suuntaan ollaan menossa.

Yhteenvetona siis voin sanoa että lapsille kuuluu hyvää! 

*anna*