Itkupilli äiti.

                                

Kaikki ketkä miut tuntee ja tietää paremmin niin tietää myös sen että oon kova itkemään. Ehkä oon herkkä luonteeltani ja omasta mielestäni toooodellakin välillä liian empaattinen ja hyväsydäminen. Aika raskas kombo välillä, voin kertoa. 

Nyt kuluneina kuukausina kun lapsilla on ollu isompia juttuja terveyden kanssa ni on tullu kyllä itkettyä ja tihrustettua normaalia enemmän. Miulla menee aina niin överisti tunteisiin ja surettaa kun pitää olla kaikkea harmia. Vaikka ei nyt mitään henkeä uhkaavaa kellään ookkaan mutta äitinä sitä kärsii pienemmistäkin vastoinkäymisistä. Mie kärsin ainakin enkä ees osaa sit niitä tunteita peitellä vaa vollotan ne tunteet kyllä näkyviin. Tällä hetkellä jotenkin tuntuu että oon todella herkillä muutenkin ja ei paljon tarvia kun hanat aukeaa.

Jäin tätä tunteellisuutta ja itkemistä pohtimaan viime viikolla enemmänkin kun meillä oli se tytön leikkaus. Samaan aikaan kun meiän neiti vietiin leikkaussaliin ja itkin vuolaasti siinä käytävällä tuntien pahaa oloa ja harmia siitä että hää joutuu semmosta kokemaan, niin odotti toinen äiti kaksi vuotiaan pojan kanssa omaa vuoroaan. Siinä kun sitten istuttiin ja odotettii kuulumisia meiän tytön leikkauksen kulusta niin tuli tuon pojan vuoro lähteä leikattavaksi. Mie en ees tuntenu heitä mutta siinä sivusta kun seurasin niin tuli paha mieli senkin pojan puolesta ja kyynel silmään kun äiti hänet laski sängylle ja matka kohti leikkaussalia alkoi. Mutta mitä teki pojan äiti? Hää hymyillen kysyi voisiko vielä mennä mukaan katsomaan ja tukemaan poikaa kun hänelle laitetaan tipat. Siinä hää vierellä kulki ja oli ihanasti tukena pojalleen ja hymyili koko ajan. Ihailtavaa! Mikä ihmeen superluonne! Mietin siinä sitten että olinko huonompi äiti kun en pysyny vahvana? Kokiko lapsi siinä tilanteessa asian pelottavana?
Itsekin mielessä olin toki tehny selväks että itketä ei tytön nähden, joopa joo. Johan mie kerkesin kotona itkeä useat kerrat ennen leikkauspäivää. 

Eihän tunteiden näyttämisessä ja herkkyydessä mitään pahaa ole. Mutta voin kertoa että on se raskasta välillä kun saa joka hetkessä varoa ettei ala itkemään. Meillä lapset on tottunu siihen että äiti itkee millon mistäkin. Oli meillä aikoja jolloin lapset sitä säikähti ja toki kun heiän kanssa yksin oon niin onhan se varmaan pelottavaa kun se ainut aikuinen, tuki ja turva romahtaa ja itkee. Asiasta ollaan paljon puhuttu ja oon kertonu ettei äitillä hätää oo ja jos asia on ollu semmonen minkä oon voinu lapsille jakaa niin rehellisesti oon kertonu mikä itkettää. 

It´s hard to be a nainen/äiti <3

*anna*