Aamut.

                               

Mie oon aina ollu tosi aamu-uninen ihminen ja tätä myöten myös aamuäreä. Varsinkin aikaisina aamuina. Aamuäreyden kulta-aikaa elettiin teinivuosina ja nyt jälkikäteen asialle ei voi kun nauraa. Tuolloin nauru oli kaukana. 

No mitenkä tänä päivänä? Edelleen koen olevani aamuäreä mutta en läheskään joka aamu. Mutta jos kohdalle sattuu huono aamu ni tunnen sen samantien kun silmät avaan ja pyytelen jo valmiiksi anteeksi huonoa tuulta. En tiiä mistä se johtuu mutta joskus vaan aamut on totaalisen hanurista. Mikään ei oo hyvin eikä tunnu hyvältä. Mikään mitä joku sanoo ei oo hyvä. Tosi turhauttavaa. 

MUTTA onneksi näitä huonoja aamuja on nykysin todella harvassa. Koen että äitiyden myötä kun on pakosta joutunut heräämään aikaisin aamulla niin on tottunut jo asiaan. Ja ehkä samalla on tullu huomattua että ei niissä aikaisissa aamuissa mitää pahaa oo. Tai sit oon vaan tullu vanhaks! Kuluneen kuukauden ajan oon heränny joka arkiaamu ennen kuutta ja ennen kellonsoittoa. Muutamina aamuina kun on ollu tosi valoisaa ni sisäinen herätyskello on herättäny jo viiden aikaan. Viikonloppuisin sit kun mies on kotona ni nukun yhtenä aamuna pidempään ja hää laittaa lapsille aamupalat ym. Saan tasattua edes vähän viikolla kertyvää univajetta. 

Aamut on miulle muutenkin semmosta aikaa et arkisin ne on todella tarkkaan suunniteltuja ja samalla kaavalla meneviä jotta saan sisäisen mielenrauhan säilymään ja hommat sujumaan hyvin. Kaiken täytyy sujua suunnitellusti tai pakka hajoaa kokonaan. Viikonloppuisin on sitten eri meno koska tiiän että voi ottaa iisimmin eikä oo tarvetta keretä tiettyyn aikaan johonkin. 

Haaveissa on että saisin itsestäni kaivettua esiin aamuihmisen. Eikä tänää oo ees aprillipäivä kun tätä toivetta julkisesti esitän. Todella haluaisin olla aamuihminen, myös arkena. Tulevaisuus näyttää kuinka miun käy....

*anna*